Mitä Minna Canth sanoisi tänään?

 

Mitä sanoisi  vuonna 2019 Minna Canth, jonka yksi siteeratuimmista lauseista kuuluu: ”Vapaus, tasa-arvo, rakkaus– toteutuvatko ne koskaan tässä matoisessa maailmassa?”

Minnan 175-juhlallisuuksien alla on kerrottu Minnan elämästä, ja hänen yhteiskunnallisesta aktiivisuudestaan – siis poliittisesta toiminnastaan. Emme ole arvelleet hänen puoluepoliittista kantaansa – sitä mikä se kenties nykypäivänä olisi, mutta voisimme sitäkin aivan hyvin tehdä. Pysymme siis politiikassa, yhteisen asioiden hoitamisessa.

Sillä poliittinen Minna oli. Hän kulki köyhäin parissa, ja muodosti kantansa: ”Köyhyyttä armeliaisuuden kautta ei poisteta. Apu on vaan hetkellinen ja harvoin semmoisenakaan riittävä. Vaikka nykyaikana armeliaisuutta harjoitetaan suurimmassa määrässä, köyhyys kuitenkin kasvamistaan kasvaa. Ja hoitolaitoksissa, joiden kalleudesta usein kuulee kuntalaisten kerskailevan, näissä hoitolaitoksissa köyhiä ei elätetä, niitä vaan kidutetaan. Ruoka, jota tavallisesti annetaan, ei ole mitään ravintoa, korkeintaan se on vatsantäytettä.”

Jos tämä Minnan sanoma ei ole ajankohtaista puhetta tänään tässä Europan alueen heikoimpiin kuuluvaa sosiaaliturvaa tarjoavassa maassamme, en tiedä mikä olisi.

Minna myös ikään kuin ennakoi aktiivimallia, jossa ideana on laittaa ihmiset tavoittelemaan rikkahippusia vailla oikeaa toimeentulon mahdollisuutta: ”Perustakoot kunnat niillä varoilla, jotka köyhäin hoitoon menevät, tehtaita ja työhuoneita, joissa annetaan hyvät asunnot, hyvää ruokaa ja lämpimät vaatteet yöntekijöille, miehille ja naisille.” Siis toimeentuloa ja hyvinvointia.

Minnan puhe oli ratkaisuja etsivää, ja radikaalia asenteeltaan. Se oli mahdollista, koska hänellä oli taloudellisesti turvattu asema ja sivistystä. Hän ei edes nuorena tuntunut sopivan aikakautensa naiseuden muottiin. Kouluvuodet olivat ikäviä, Nuoren Minnan mielestä ”tyttökouluissa syntyy käsityötaitoisia naisraukkoja, jotka kulkevat tietämättömyyden kahleissa”. Halu lähteä kansansivistyksen pariin, opiskelemaan itsenäiseen opettajan ammattiin kariutui opintojen keskeytymiseen, rakkaus veti naimisiin oman opettajan kanssa ja oma vapaus katosi. Minna kohtasi aikakautensa kulttuurin: sen, että naisen tulee vaieta ja olla miehelleen alamainen, myös taloudellisesti. Pohdin, miten se häntä muutti, miten se näkyi hänen teksteissään. Sillä se näkyi.

Minnan kansansivistyksen palo ei sammunut, vaan – miehensä suosituksesta ja luvalla – hän alkoi kirjoittaa, ja niin syntyi kirjo yhteiskunnallisia kannanottoja, myös uutisia ja novelleja. Miehensä kuoltua, seitsemättä lasta odottaessaan Minna otti haltuunsa Kuopista rempalleen joutuneen lankakaupan, nosti sen jaloilleen ja laajensi perustamalla sekatavarakaupan.

Tämä Jyväskylästä Kuopioon muuttanut seitsemän lapsen synnyttäjä ja kauppias oli sittemmin skribentti, joka vaikutti aikakautensa keskusteluun ja lainsäädäntöömme kirjoituksillaan.

Kaiken pohjalla oli Minnan kyky tehdä asioita toisin. Hänellä oli kyky puhua tekstiensä roolihenkilöiden suulla, heidän elämänsä kautta. Mitä sanoisi Minna tänään. Ehkä jotain tämänkaltaista.

”Te tuhannen turjakkeet, juupelin epatot ja ulkokullaiset takinkääntäjät! Eikö naisen omaisuus, ruumis ja raha ole koskemattomuutta edelleenkään saanut? Eikö olisi naisen rahan aika olla samanvertainen kuin miehenkin? Eikö olisi kaiken sen naisen ihmiskunnalle antaman hoivan ja huolen ja hellyyden väärti pitää huolta naisesta hänen vanhetessaan, niin että säädyllinen elämä ja riittävä määrä kahvia päivittäin olisi saatavilla? Eikö olisi aika ihmisen itse päättää niistä asioista joita ihmisyyteen kuuluu: hänen elämänsä, tulevaisuutensa, hänen oman kehonsa ja unelmiensa suunnan?  Eikö laki ole edelleenkään sama kaikille, kaikille naisille ja miehille ja muunsukupuolisille, maassamme suvun omaaville ja meille muuttaneille? ”Vapaus, tasa-arvo, rakkaus– toteutuvatko ne koskaan tässä matoisessa maailmassa?”

Kuluneiden hallitusvuosien aikana, kun yli kolmekymmentä kertaa lehtiin perustuslain vastainen lakiesitys, Minna olisi varmasti väännellyt käsiään ja antanut kynän lentää. Kun kaksi läpimennyttä lakia koskivat lain sanojen mukaan erityisen suojelun kohteena olevia, hän olisi toki nostanut asian näytelmäksi, ehkä useammaksikin. Sotaa pakoon lähteneiden turvapaikanhakijoiden oikeutta oikeusavustajaan heikennettiin ja aktiivimallilla saatettiin ihmisiä sietämättömiin tilanteisiin. Minna, joka henkilöhahmonsa suulla huudahti: ”Teidän lakinne ja oikeutenne — niitähän minun pitikin ampua.” ei olisi tätä niellyt kirjoittamatta julki sitä kurjuutta, vaaraa ja kipua, joka tästä on aiheutunut maassamme.

Mitä Minna sanoisi vielä? Hän suuntaisi sanansa naisille. Ja enemmän: ajattelisin, että hän kohdistaisi sanansa mieskulttuurille.

Hän varmaan tänä päivänä sanoisi uudelleen nämä Nuoressa Suomessa vuonna 1893 ilmestyneet sanat uudelleen: ”Naiskysymys ei ole ainoastaan naiskysymys vaan ihmiskunnan kysymys. Sekä: ”Naisen työala tulevaisuudessa on laaja, hänen tehtävänsä tärkeä. Mitä vuosisadat, vuosituhannet ovat rikkoneet ja laiminlyöneet, se kaikki tulee hänen korjata ja parantaa.”

Hyvää Minna Canthin 175-vuotisjuhlapäivää ja tasa-arvon päivää!

 

Sitaatti: ’Mikä on naisasian lopullinen ohjelma? (Nuori Suomi III, 1893)