Aleksi Nikulan kirjallisuuden tuore pro gradu-tutkielma on otsikoltaan Leikki ja peli Hanni Rajaniemen Jean le Flambeur –trilogiassa. Nikula tarkastelee sitä, miten pelille ja leikille ominaiset piirteet toteutuvat Rajaniemen teoksissa, ja kuinka ne representoituvat teoksen toimijoissa ja ajatusmaailmassa. Gradu on erinomainen. Sen lisäksi se tuotti heureka-oivalluksen, joka ei liittynyt mitenkään Nikulan käsittelemään aiheeseen, vaan tämänhetkiseen hallituspolitiikkaan.
Nikula käyttää tutkimuksessaan tunnetun hollantilaisen kulttuurihistorioitsijan, Johan Huizingan taikapiiri-käsitettä. Se on mentaalinen tai fyysinen rakenne, joka luo rajapinnan todellisuuden ja leikin välille. Taikapiiri voi olla tila, kuten leikkikenttä, pelilauta tai nukkekoti, tai se voi olla sanaton sopimus, esimerkiksi koti-leikissä tai pihaleikeissä.
Kuitenkin muun muassa tanskalainen peliteoreetikko Jesper Juul huomauttaa, että taikapiiri ei ole pelkästään leikille ominainen konstruktio, kokonaan erillinen todellisuudesta. Totta onkin, että leikkivä lapsi on jatkuvasti tietoinen reaalimaailmasta, kuten kutsusta syömään tai pihan rajoista. Yllättäen huomasin ajattelevani taikapiirin sovellusta aikuisten maailmassa, ja erityisesti politiikassa.
Nikunen käyttää tutkimuksessaan peliteoreetikkojen taikapiirin pohtijoita, jotka ovat nostaneet Huizingan arvoon. Heidän mukaansa Huizinga nostaa esiin pelimaailman erityisen merkityksen pelitilojen ymmärtämisessä. Esimerkiksi tamperelainen pelitutkija Frans Mäyrä ja ruotsalainen kollegansa Petri Lankoski näkevät Huizingan arvon tavassa, jolla kuvataan muutosta pelaajien asenteessa pelin alussa, kun he hyväksyvät muuttuvan suhteen ympäristöönsä ja sosiaaliseen tilaansa. Lankoski ja Mäyrä näkevät taikapiirin eristyneen tilan sijaan enemmänkin jonkinlaisena läpäisevänä kalvona.
Mitä tekemistä tällä on politiikan kanssa?
Olemme historiallisessa tilanteessa suomalaisen poliittisen päätöksenteon suhteen. Juha Sipilän pääministerikaudella lakiesitykset ovat toistuvasti törmänneet perustuslakiin tavalla, joka on ainutlaatuinen. Jatkuva asiantuntijoiden kuulemattomuus on aiheuttanut muun muassa aktiivimallin tapaisen ilmiön seuraamuksineen, ja turvapaikanhakijoiden oikeusturvan heikentämisen kautta tilanteen, jossa olemme muun muassa YK:n, UNHCR:n, Amnesty Internationalin, lakiasiantuntijoiden ja lapsiasiavaltuutetun vakavien huomautusten kohteena. Nämä ovat vain kaksi esimerkkiä päätöksistä, joissa laaja kansalaismielipide, maamme kärkiasiantuntija ja jopa hallituspuolueen oma väki eivät ole olleet näiden päätösten takana.
Politiikka on peli. Se on kuitenkin peli, jota pelataan kansalaisilla, ja siinä mielessä siihen on kehittynyt monenlaisia palautesysteemejä. Vaalit, valiokuntalausunnot, asiantuntijaseminaarit, julkinen keskustelu ja media ovat sellaisia. Nyt niillä ei tunnu olevan merkitystä, vaan hallitus tuntuu olevan, kuin esitetyt kommentit eivät mitenkään kuuluisi siihen maailmaan jota he elävät: he ovat kuin taikapiirissä.
Pelitutkimuksissa keskustellaan siitä, kuinka merkittävä rooli narratiivilla pelissä on. Yhtä mieltä ollaan kuitenkin siitä, että peleihin aina sisältyy narratiivi. Ja mikä onkaan nyt historiallisen suuri narratiivi poliittisessa päätöksenteossa? Aivan. SOTE, maakuntamalli ja valinnanvapaus. Uudenlainen Suomi.
Tuota narratiivia pidetään yllä tiukasti. Hallitus on kovan kritiikin lisäksi esimerkiksi kestänyt yhden poliittisen historian merkillisimmistä lehmänkaupoista perussuomalaisten puoluekokouksen jälkeen, kun siitä eronneet muodostivat oman ryhmän, siniset, ja pelastivat toimenpiteellään hallituksen kaatumasta.
Sinisillä ei ole ollut hallituksessa mitään muuta roolia kuin pitää se kasassa, eikä heillä ole muuta mahdollisuutta oman kannatuksensa pienuuden vuoksi kuin pysyä mukana leikissä. Asia kävi selväksi viimeistään siinä vaiheessa, kun Kaj Turunen loikkasi sinistä kokoomukseen, ilman että kokoomus informoi etukäteen asiasta kumpaakaan hallituskumppaniaan. Silti hallitus pysyi koossa, ja suuri narratiivi säilyi.
Taikapiiri näkyy esimerkiksi siinä, kuinka hallituksen suulla kerrotaan Suomen tekevän nyt ”maamme historian suurinta muutosta”. Tässä jätetään huomiotta erityisesti naisten ja laajan kansalaistoiminnan tuloksena tapahtunut nousu köyhästä sodanjälkeisestä maatalousvaltaisesta maasta hyvinvointivaltioksi ja koulutuksen ja kansanterveyden kärkimaaksi. Tämä hallituksen ainutlaatuisuuden arrogantti harha on mielestäni sangen ainutlaatuinen mittakaavassaan.
Muita ovat jatkuva asiantuntijoiden, kommentaarien ja muiden puolueiden esittämien, perusteltujen kommenttien ja asiantuntijalausuntojen väheksyntä, sekä perustuslakivaliokunnan olemassaolon kieltäminen: se näkyy systemaattisena kuulemattomuutena ja torjuntana. Hallituksen mukaan suuri tehtävä vaatii nyt tekoja, jotka tekevät kipeää, mutta se on välttämätöntä. Alun perin riemukkaasti all male hallituksen fistailuin alkanut leikki on kuitenkin alkanut hajota, kuten joskus leikissä käy. Taikapiirin kalvo repeilee.
Nikusen gradun lainaus Huizingalta voisi olla hallituksen toiminnan alkuvaiheen kuvausta. Siinä leikki nähdään ”vapaaehtoiseksi toiminnaksi, joka suoritetaan määrätyssä ajan ja paikan rajoissa vapaaehtoisesi hyväksyttyjen, mutta ehdottomasti sitovien sääntöjen mukaan; se on oma tarkoitusperänsä, ja sitä seuraa jännityksen ja ilon tunne sekä tietoisuus jostakin, mikä on toista kuin ’tavallinen elämä’.
Politiikan toimia olisi ehkä hyvä enemmänkin tarkastella leikkiteorian taikapiirin käsiteen kautta. Voi kysyä, tuleeko leikissä vaihe, jossa ilta alkaa hämärtää ja kuuluu ensimmäinen huuto: ”syömään”. Aurinko ei enää lämmitä, on vähän vilu ja aika kova nälkä, mutta piilossa on vielä viisi kaveria. Leikin voi lopettaa, taikapiiristä voi astua ulos, mennä kotiin kylpyyn ja kaakaolle. Mutta mitä tapahtuu politiikassa, kun taikapiirin illuusio raukeaa?
EDIT: Tämä kolumni ilmestyi Peruste-lehdessä 2.5.2018, ja on sangen ajankohtainen. SOTE-taikapiiri on rauennut, alkaa olla tuulista, aurinko on laskenut. Kaverit lähtevät kotiin, yksi toisensa jälkeen. Alkaa olla nälkä ja väsy. Leikki on loppu.
IRMA HIRSJÄRVI, KANSANEDUSTAJA EHDOKAS 