Työttömien yhdistyksen puheenjohtaja

”You cannot buy the revolution. You cannot make the revolution. You can only be the revolution. It is in your spirit, or it is nowhere.”

Ursula K. Le Guin

Kuntapoliitikkona seurasin työvoimapolitiikkaa, kun aktiivimallilakialoite herätti minut. Sitä vastustettiin, ja perustuslakivaliokunta, asiantuntijat ja Työttömien Keskusjärjestö lausuivat siitä kriittiset sanansa. Aktiivimallia vastustava kansalaisaloite keräsi yli 50 000 nimeä, ennen kuin se keskeytettiin, käsittelyyn viemiseksi. 50 000 ja risat. Meillä on työttömien yhdistyksissämme noin 5000 jäsentä. Tämä pani miettimään.

Addressin allekirjoittivat työttömien lisäksi työssäkäyvät, eläkeläiset, sekä ihmiset, jotka eivät olleet äänestäneet, tai olleet mukana minkäänlaisessa poliittisessa toiminnassa. He kaikki ovat potentiaalisia aktiiveja. Antaako meidän järjestömme rakenne mahdollisuuden heille tulla mukaan?

Työttömien yhdistykset ovat hankalassa välikädessä. Toisaalta tulee toteuttaa työllistämistavoitteita, ja ollaan riippuvaisia projektien ja kuntien rahoista, toisaalta pitäisi olla edunvalvontaorganisaatio. Miten nyt on onnistuttu? Mitkä ovat viime vuosien parannukset työttömien asemaan? Miten työttömien toimentulo on parantunut viime vuosina? Mitä heikennyksiä on tapahtunut?

Nykypolitiikassa toimien kohteet tai asiantuntijat ohitetaan toistuvasti. Tämä on erityisen vaarallista SOTEn vuoksi. Kun sanotaan: ”maakunta päättää itse, miten palvelut tarjotaan ihmisille”, kannattaa kysyä voiko se niin tehdä. Ilman maakuntien verotusoikeutta ei välttämättä. Valinnanvapaus hajottaa koko sosiaalisektorin työllisyystoimineen. Kolmannen sektorin tulevaisuus on täysin auki. Kapitaatiokorvaus paljastuikin kansalaisten pisteytykseksi. Kuka silloin päättää ihmisten elämän edellytyksistä, ja millä perusteella?

Tukiin tai korvauksiin liittyvien päätösten vakuutetaan säilyvän viranomaisilla, vaikka konsulttiyhtiöt ovat jo valtaamassa kenttää. IT-aikataulu on jo todettu mahdottomaksi. Työnvälityksen palveluita saisi jatkossa myös yksityisiltä ja julkisilta yrityksiltä sekä järjestöiltä. Mikä on tässä työttömien yhdistysten paikka? Lähdemmekö tarjouskilpailemaan? Onko meillä tähän strategia?

Lakiesitys julkisista rekrytointi- ja osaamispalveluista on vasta menossa eduskunnalle toukokuussa. Onko meillä sinne omat vaatimukset? Mitä sanomme siihen, että viimeisin esitys avaisi yksityisille ovet jopa työttömien haastatteluille, palvelutarpeen arvioinnille ja palveluihin ohjaamiselle?

Odotettavissa on lisää. Radikaaleja esityksiä tulee niin paljon, että ne hädin tuskin ehditään huomata, saati reagoida. Ja se on liian myöhään.

Siksi nyt oli tarve ymmärtää työttömien yhdistykset uudelleen liikkeenä, ei lähinnä työvoimapoliittisen toiminnan toteuttajina. Voisimmeko vaatia asioita? Esimerkiksi edellyttää työnantajille velvollisuutta muodostaa työpaikkapooleja, jolloin työtön ei ole se joka kerää sirpaletunnit? Entä työttömien osuuskunnat, saisimmeko niiden kehittämistarpeena yhtä vakavaksi kuin yritystuet?

Työttömiä kurjistavat monet asiat. Ulosottovelallisia oli viime vuoden lopussa lähes neljännesmiljoona. Olisiko tarpeen kampanja ulosottofirmoja vastaan? Entä miten olisi nopea reaktio SOTE:n palvelumaksujen korottamista vastaan?

Esittäisimmekö, että autioitettujen TE-keskusten aulat avattaisiin työttömien yhdistyksille maksutta, ja loisimme tällä uudenlaista yhteistyötä tulevaa SOTEa varten? Laittaisimmeko tähtäimeksi perustulon ja työn uudelleen jakamisen?

Yhä harvempi suomalainen kokee järjestötyön omakseen. Se näkyy myös meillä harventuneena verkostona, aluejärjestöjen puutteena ja jäsenistön ikääntymisenä. Uusiakin yhdistyksiä on kuitenkin tullut ja aluetoimintaa kehitetään. Työttömien yhdistysten toiminta on vaativaa, ja rahoitus työläs. Sen tueksi voisi rakentaa joustavampaa yhteisöllistä verkostoa toimintaryhmien ja kampanjoiden kautta. SOME on kutistanut maan. Verkostot pystyvät nopeaan reagointiin.

Medianäkyvyys tuli meille meille tärkeäksi, sillä julkisuudessa oli rakennettu tarinaa ”loisivista työttömistä ja sisukkaista selviytyjistä”. Se olisi syytä muuttaa vastaamaan todellisuutta. Työtön ei ole prototyyppi, vaan työttömällä ja työttömyydellä on tuhannet kasvot. Kyse on aina elämänlaadusta ja ihmisten mahdollisuudesta tehdä valintoja. Me emme ole yritysmaailmaa varten. Meillä on oikeus vaatia hyvää elämää maailmassa, jossa työn uudelleen jakaminen on väistämätön tosiasia.

Puheenjohtajan tehtävä on luottamustoimi. Se ei ole päivätyö, vaikka siihen ladataan paljon odotuksia. Tehtäväkenttä on kaksisuuntainen. Ensinnäkin ulospäin suuntautuva edunvalvonta yhdessä yhdistyksen työntekijöiden kanssa, ja kasvojen antaminen työttömyydelle. Toinen kenttä on järjestö: tapaamiset ympäri maata, verkoston ja sisäisen viestinnän kehittäminen, nopean reagoinnin ja näkyvyyden kehittäminen sekä maakunnallisissa että valtakunnan medioissa.

Itse näen tärkeimmäksi molemmissa kentissä työttömän kuvan muuttamisen vastaamaan todellisuutta. Työttömyys ei ole ihmisen määre, kuten nyt pyritään vahvasti osoittamaan, vaan rakenteellisen eriarvoisuuden tuottama loukku. Juuri sen suhteen puheenjohtajalla tulee olla strategista näkemystä, rohkeutta tehdä avauksia ja ottaa kantaa. Siksi lähdin ehdolle Työttömien Keskusjärjestön puheenjohtajakisassa. Tulin puheenjohtajaksi keväällä 2018.