Ipa Minnan patsaalla

Vuosien mittaan olen pitänyt puheita Minnan Cathin päivänä klo 17 Jyväskylän
kaupungiteatteria vastapäätä olevan nuoren Minna Canthin näköispatsaalla. Tämä on
eräs niistä:

”Mitä sanoisi vuonna 2019 Minna Canth, jonka yksi siteeratuimmista lauseista kuuluu:
”Vapaus, tasa-arvo, rakkaus– toteutuvatko ne koskaan tässä matoisessa maailmassa?”

Minnan 175-juhlallisuuksien alla on kerrottu Minnan elämästä, ja hänen
yhteiskunnallisesta aktiivisuudestaan – siis poliittisesta toiminnastaan. Emme ole
arvelleet hänen puoluepoliittista kantaansa – sitä mikä se kenties nykypäivänä olisi,
mutta voisimme sitäkin aivan hyvin tehdä. Pysymme siis politiikassa, yhteisen asioiden
hoitamisessa.

Sillä poliittinen Minna oli. Hän kulki köyhäin parissa, ja muodosti kantansa: ”Köyhyyttä
armeliaisuuden kautta ei poisteta. Apu on vaan hetkellinen ja harvoin semmoisenakaan
riittävä. Vaikka nykyaikana armeliaisuutta harjoitetaan suurimmassa määrässä,
köyhyys kuitenkin kasvamistaan kasvaa. Ja hoitolaitoksissa, joiden kalleudesta usein kuulee
kuntalaisten kerskailevan, näissä hoitolaitoksissa köyhiä ei elätetä, niitä vaan kidutetaan.
Ruoka, jota tavallisesti annetaan, ei ole mitään ravintoa, korkeintaan se on vatsantäytettä.”

Jos tämä Minnan sanoma ei ole ajankohtaista puhetta tänään tässä Europan alueen
heikoimpiin kuuluvaa sosiaaliturvaa tarjoavassa maassamme, en tiedä mikä olisi.

Minna myös ikään kuin ennakoi aktiivimallia, jossa ideana on laittaa ihmiset
tavoittelemaan rikkahippusia vailla oikeaa toimeentulon mahdollisuutta: ”Perustakoot
kunnat niillä varoilla, jotka köyhäin hoitoon menevät, tehtaita ja työhuoneita, joissa
annetaan hyvät asunnot, hyvää ruokaa ja lämpimät vaatteet työntekijöille, miehille ja
naisille.” Siis toimeentuloa ja hyvinvointia.

Minnan puhe oli ratkaisuja etsivää, ja radikaalia asenteeltaan. Se oli mahdollista, koska
hänellä oli taloudellisesti turvattu asema ja sivistystä. Hän ei edes nuorena tuntunut
sopivan aikakautensa naiseuden muottiin. Kouluvuodet olivat ikäviä, Nuoren Minnan
mielestä ”tyttökouluissa syntyy käsityötaitoisia naisraukkoja, jotka kulkevat
tietämättömyyden kahleissa”. Halu lähteä kansansivistyksen pariin, opiskelemaan
itsenäiseen opettajan ammattiin kariutui opintojen keskeytymiseen, rakkaus veti
naimisiin oman opettajan kanssa ja oma vapaus katosi. Minna kohtasi aikakautensa
kulttuurin: sen, että naisen tulee vaieta ja olla miehelleen alamainen, myös
taloudellisesti. Pohdin, miten se häntä muutti, miten se näkyi hänen teksteissään. Sillä se
näkyi.

Minnan kansansivistyksen palo ei sammunut, vaan – miehensä suosituksesta ja luvalla –
hän alkoi kirjoittaa, ja niin syntyi kirjo yhteiskunnallisia kannanottoja, myös uutisia ja
novelleja. Miehensä kuoltua, seitsemättä lasta odottaessaan Minna otti haltuunsa
Kuopista rempalleen joutuneen lankakaupan, nosti sen jaloilleen ja laajensi perustamalla
sekatavarakaupan.

Tämä Jyväskylästä Kuopioon muuttanut seitsemän lapsen synnyttäjä ja kauppias oli
sittemmin skribentti, joka vaikutti aikakautensa keskusteluun ja lainsäädäntöömme
kirjoituksillaan.

Kaiken pohjalla oli Minnan kyky tehdä asioita toisin. Hänellä oli kyky puhua tekstiensä
roolihenkilöiden suulla, heidän elämänsä kautta. Mitä sanoisi Minna tänään. Ehkä jotain
tämänkaltaista.

”Te tuhannen turjakkeet, juupelin epatot ja ulkokullaiset takinkääntäjät! Eikö naisen
omaisuus, ruumis ja raha ole koskemattomuutta edelleenkään saanut? Eikö olisi naisen

rahan aika olla samanvertainen kuin miehenkin? Eikö olisi kaiken sen naisen
ihmiskunnalle antaman hoivan ja huolen ja hellyyden väärti pitää huolta naisesta hänen
vanhetessaan, niin että säädyllinen elämä ja riittävä määrä kahvia päivittäin olisi
saatavilla? Eikö olisi aika ihmisen itse päättää niistä asioista joita ihmisyyteen kuuluu:
hänen elämänsä, tulevaisuutensa, hänen oman kehonsa ja unelmiensa suunnan?  Eikö
laki ole edelleenkään sama kaikille, kaikille naisille ja miehille ja muunsukupuolisille,
maassamme suvun omaaville ja meille muuttaneille? ”Vapaus, tasa-arvo, rakkaus–
toteutuvatko ne koskaan tässä matoisessa maailmassa?”

Kuluneiden hallitusvuosien aikana, kun yli kolmekymmentä kertaa lehtiin perustuslain
vastainen lakiesitys, Minna olisi varmasti väännellyt käsiään ja antanut kynän lentää.
Kun kaksi läpimennyttä lakia koskivat lain sanojen mukaan erityisen suojelun kohteena
olevia, hän olisi toki nostanut asian näytelmäksi, ehkä useammaksikin. Sotaa pakoon
lähteneiden turvapaikanhakijoiden oikeutta oikeusavustajaan heikennettiin ja
aktiivimallilla saatettiin ihmisiä sietämättömiin tilanteisiin. Minna, joka
henkilöhahmonsa suulla huudahti: ”Teidän lakinne ja oikeutenne — niitähän minun
pitikin ampua”, ei olisi tätä niellyt kirjoittamatta julki sitä kurjuutta, vaaraa ja kipua, joka
tästä on aiheutunut maassamme.

Mitä Minna sanoisi vielä? Hän suuntaisi sanansa naisille. Ja enemmän: ajattelisin, että
hän kohdistaisi sanansa mieskulttuurille.

Hän varmaan tänä päivänä sanoisi uudelleen nämä Nuoressa Suomessa vuonna 1893
ilmestyneet sanat uudelleen: ”Naiskysymys ei ole
ainoastaan naiskysymys vaan ihmiskunnan kysymys. Sekä: ”Naisen työala
tulevaisuudessa on laaja, hänen tehtävänsä tärkeä. Mitä vuosisadat, vuosituhannet ovat
rikkoneet ja laiminlyöneet, se kaikki tulee hänen korjata ja parantaa.”

Hyvää Minna Canthin 175-vuotisjuhlapäivää ja tasa-arvon päivää!

 

Sitaatti: ’Mikä on naisasian lopullinen ohjelma? (Nuori Suomi III, 1893)

Siira Moksin piirros Irmasta