Le Guin ja Arendt, tietoisuus ja vastarinta

jamsantapulinovi.jpg

Jämsän tapulin luodinreiät – ulkona ja sisällä – ovat keväältä 1918. Jos ampujilta kysyisi nyt, mitä he ajattelivat, mitä he vastaisivat?

Vuoden 2018 suuriin menetyksiin kuuluu amerikkalaisen kirjailija Ursula K. Le Guinin kuolema. Päivänä jolloin se tuli julki, yksi lause humahti yli maapallon: ”We live in capitalism. Its power seems inescapable. So did the divine right of kings.” Käännettynä se kuuluu jokseenkin tältä: ”Elämme kapitalismissa. Se tuntuu väistämättömältä. Niin tuntui myös kuninkaiden jumalalta saatu valtaoikeus.”

Kyseinen lause on peräisin Le Guinin puheesta vuodelta 2014, jolloin hän sai National Book Foundationin palkinnon kirjallisesta työstään. Hän muistutti puheessaan, että vallitsevia käsityksiä ja normeja voidaan haastaa tekstein, ja puhui kirjoittamisen ja sanomisen vapaudesta. Vaikka kaikki taide muuttaa tapaamme hahmottaa maailmaa, sanat ovat edelleenkin paras keino tuoda esiin vaihtoehtoja: “Any human power can be resisted and changed by human beings. Resistance and change often begin in art. Very often in our art, the art of words.”

Le Guin kritisoi teksteissään vallitsevaa sukupuolijakoa, yleisiä normeja, ja poliittisten järjestelmien kankeutta. Hänen teoksensa Pimeyden vasen käsi (The Left Hand of Darkness, 1969) räjäytti ajatukset dikotomisesta sukupuolijärjestelmästä. Fiktion keinoin esitetty ajatus siitä, että jokainen voisi olla lapselleen biologisesti sekä siittävä isä että synnyttävä äiti, ja ajatus synnyttävästä valtionjohtajasta herättivät tuolloin kohua. Nyt, viisikymmentä vuotta myöhemmin isiä on jo synnyttäjinä, mutta yhä edelleenkin Suomeen saakka ulottuu uutislööppi, jos jossain päin maailmaa päättävässä asemassa oleva poliitikko osoittautuu olevan raskaana.

Le Guinin kuolinpäivänä oli meneillään Suomen presidentinvaalien loppukiri. Sitä seuratessa mieleeni tuli taas kerran hänen teoksensa Osattomien planeetta (The Dispossesed), jossa anarkistinen yhteiskunta on alkanut jähmettyä ja kriisiytyä. Ajatuksissani se resonoi presidentinvaalien ympärillä käytyä keskustelua monella tapaa. Vaalipaneeleissa puhuttiin Venäjästä, Natosta, EU:sta, aseista, sodasta, uhkista, hieman syrjäytymisestäkin.  Yhdessäkään paneelissa ei kuitenkaan kysytty, miten on mahdollista, että natsit marssivat Suomen 100-vuotisjuhlapäivänä pääkaupungin kaduilla. Kukaan ei kysynyt, miksi sekä YK että Amnesty ovat antaneet Suomelle vakavia huomautuksia turvapaikanhakijoiden kohtelusta. Kukaan ei kysynyt, miksi meiltä pakkopalautetaan ihmisiä kuolemanvaaraan. Kukaan ei kysynyt, mihin kadonneet lapset ja alaikäiset ovat joutuneet.

On kuin ei olisi ollut sanoja, jotka näitä nykysuomalaisia ilmiöitä kuvaavat. Miten se on tapahtunut?

Saksalainen poliittinen teoreetikko (kuten hän itseään kutsui) ja sosiologi Hannah Arendt analysoi fasismia osana yhteiskunnan rakenteita. Hän seurasi saksalaisen joukkotuholeirien organisaattorin, Adolf Eichmanin oikeudenkäyntiä, ja toi esiin raportissaan pahuuden yllättävän arkipäiväisyyden. Holokaustin takana ei ollutkaan demonisia murhajoukkoja, vaan kuivia virkailijoita, tarkkoja lakimiehiä ja tunnollisia järjestelijöitä, jotka selittivät itselleen pelkästään seuraavansa käskyjä.

Juuri nyt sama toistuu Suomessa.  Siitä oli hyvä esimerkki 9.10.2017 Jyväskylässä, Suomen Punaisen ristin vastaanottokeskuksessa tapahtunut, suoraan sisäministeriöstä ohjattu poliisioperaatio. Siinä turvapaikanhakijoiden rauhanomainen mielenosoitus päättyi kymmenien hälytysajoneuvojen tuloon, tuntien operaatioon, mellakkajoukkojen paikalle tuontiin, ja turvapaikanhakijoiden väkivaltaiseen kohteluun. Karkotettava perhe, isä, äiti ja kahdeksankuinen lapsi, kuljetettiin poliisisaattueessa Lappeenrantaan karkotusta varten, mutta kun osoittautui, että palautusperustelu oli epäselvä, perhe tuotiin takaisin Jyväskylään. Nyt perhe on paennut maan alle. Se on vain yksi sadoista turvaa hakeviin ihmisiin osuneista tragedioista maassamme, mutta kaikkein näkyvimmin toteutettu. Sanomalehti  Keskisuomalaisessa silloinen sisäministeriön kansliapäällikkö Päivi Nerg kuvaili operaatiota sanoin: ”Selkeä viesti tässä on, että tehtävä suoritetaan loppuun.”

Kaikki operaatioon osallistuneet seurasivat varmasti ohjeita. Niin ne, jotka kokivat syvää häpeää osallistumisestaan, kuin ne, jotka pamputtivat ja suihkuttivat pippurisumutetta suoraan passiivisina maassa istuvien miesten, naisten ja nuorten kasvoille.  He käyttivät vapauttaan toteuttaa ohjeita. He olisivat myös voineet toteuttaa vapauttaan toisin. Kukaan heistä ei tietääkseni kieltäytynyt tehtävästä. Kukaan SPR:n paikalla olleista ei tietääkseni vastustanut operaatiota. Operaatiota ei tietääkseni vastustanut myöskään maahanmuuttoviraston johto. Oli kuin kaikki paikalla olleet, myös media, myös me sivustaseuraajat, minäkin, olisimme kokeneet, että se mitä tapahtui silmiemme edessä, olisi tapahtuva väistämättä.

Operaation jälkeen toteutettiin tutkinta, jonka mukaan poliisi toimi asianmukaisesti ja seurasi ohjeita. Tapahtuma jäi muistiin osana vuoden 2017 arkea, yhtenä siihen osallistuneiden SPR:n, poliisin, ambulanssihenkilökunnan, Migrin johdon, sisäministeriön ja vartiointiliikkeen työpäivänä. He kaikki seurasivat käskyjä, tekivät vain työnsä.

Väistämätön tapahtui. Vai tapahtuiko? Pohdin: entä jos heitä pyydettäisiin kirjoittamaan se päivä, ja halutessaan muuttamaan tarina toisenlaiseksi. Mitä he kirjoittaisivat?

Le Guinin puheen lauseet: Copyright © 2014 Ursula K. Le Guin

(Julkaistu aikaisemmin Peruste-lehdessä 1/2018)